Löysin sisäisen Anu Harkkini

Aloitin tänä syksynä uuden harrastuksen, askartelun.

Olen aina tykännyt suunnitella ja nyhrätä käsin kauniita asioita. Pienenä olin vuosikausia kuvataidekoulussa, tykkäsin kovasti kuvistunneista niin koulussa kuin yliopistossakin OKL:n aikoina. Joskus mietin jopa ryhtymistä kuvisopettajaksi. Aina kun olen eksynyt yksittäiseen askartelupajaan vaikka päiväkodin vanhempainillassa, olen innoissani unohtanut ulkopuolisen maailman ja keskittynyt nyhertämään jotakin hölmöä kynttilänjalkaa kunnes tädit alkavat hätistellä porukkaa ulos.

Olen usein aloittanut kutomisen, mutta jättänyt useimmat tuotokset jossain vaiheessa kesken. On kivempi suunnitella ja toteuttaa juttuja nopella sykkeellä, kuin käyttää suunnittelun jälkeen kuukausia lopputulokseen tuottamiseen.

Niinpä kun eksyin pari kuukautta sitten työpaikkaani vastapäätä olevaan Sinelli-askartelukauppaan ja aloitin ihan oman yksityisen askarteluharrastukseni, mietin saman tien, miksi en ollut aiemmin hoksannut tätä! Miksi harrastaminen on aina merkinnyt minulle jollekin kurssille menemistä?

Arkeni yksinhuoltajaäitinä, haastavassa työssä, aktiivisena vapaaehtoistyöntekijänä ja kunnallisessa päätöksenteossa estää tavallisen säännöllisen harrastamisen. Sille ei ole aikaa. Mutta oman askarteluvaraston voi kaivaa esiin kotona mihin aikaan vain. Samalla voi jutustella pojan kanssa ja miettiä syntyjä syviä tai arjen pieniä asioita.

Joulua ennen askarteluni keskittyi joulukortteihin ja -lahjoihin. Lisää sisältöä tähän uuteen kotoiluharrastukseen toi sen jakaminen ystävien kanssa. Teimme joulukortteja tytärpuoleni kanssa, ja serkkuni kanssa näpertelimme yhdessä mm. reseptikirjan mummollemme. Askartelu yhdessä muiden kanssa on kai kuin entisaikojen ompelupiirit. Yhtä aikaa yhteisöllistä, ajatuksia sopivasti nollaavaa ja luovaa. Olen saanut Anu Harkki-tartunnan.